>>> YOU ARE VIEWING A 200 LINE SAMPLE OF EBOOK# E06004 <<< TITLE: MUISTATKO AUTHOR: JUHANI AHO EBOOK: E06004 (O'Briens Book Cellar) LANGUAGE: FINNISH MUISTATKO--? Kukkia kevaiselta niitylta Juhani Aho Kun hautasi umpeen luotua sen ymparille ryhmittynyt saattovaki kuin yhdesta suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylos korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera, kirveleva tunne, etta nyt olin sinut lopullisesti menettanyt. En ollut menettanyt sinua viela _silloin_, kun olit hengahtanyt viimeisen hengahdyksesi. Pidin sinua silloin viela kadesta ja sina tunnuit olevan ainakin osaksi minun. Eika erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sita umpeen luotaessakaan viela ollut taysin tietoinen. Olithan siina, joskin turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sita hoitaen ja kukittaen, viela kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levatty saman turpeen alla, yhdessa elettya yhdessa haviten. Mutta kun saattovaki sataaanisena veisasi: "Ja ruumis, se maatunut maassa, nyt katoovaisuutensa muuttaa ja taivaassa sielunsa kanssa on alkava eloa uutta, oi onnea, ihanuutta!" niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki, ystavat, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtakkia kuin tempasivat sinut minulta ja veivat miltei mielenosoituksellisesti sinut virtensa savelsiivilla minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan aani oli kuin yhden ainoan aani, joka tulkitsi yhta ainoata jarkahtamatonta, voitonvarmaa uskoa, etta olet noussut sinne ja tulet siella elamaan niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidan uskonsa ei ollut minun, mutta mina tiesin, etta se oli sinunkin. Rintani taytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sina, vaikka olisin tahtonutkin. He ikaankuin jostain voitosta riemuiten veivat sinut minulta sinne, mista en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikaankuin enkelipilvessa olisivat kantaneet sinut nakyvistani hautuumaan koivuholvin lapi ylos kesaiseen sineen ja auringon haikaisevaan autereeseen, ja niinkuin sina vastaansanomatta olisit antanut sen tapahtua, jattaen minut siihen avuttomine epauskoineni, voimattani sinuun enaa koskaan yhtya. Tiesin, etta uskoit elamaan kuoleman jalkeen ja etta oli taivas ja tapaaminen siella. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimainen lapsemme oli kuollut, sanoit, etta elamasi olisi mahdoton elaa, jollet tietaisi tapaavasi jalleen niita, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka tahdoit tietaa kohtaavasi jossain viela kuolemankin jalkeen. En hennonut edes koettaakaan sita tunnelmaa sinulta riistaa, en sinun tahtesi enka itsenikaan tahden, johon se myoskin kohdistui. Mutta sina tiesit, etten mina sittenkaan uskonut niinkuin sina. Kai suritkin sita salaisesti. Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet valillamme olisivat katkenneet eivatka olisi enaa yhteen solmittavissa. Sina olit mennyt ja mina olin jaanyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme elaneet ihanan elaman kaksin, nyt taytyy minun elaa loppuikani taalla yksin. Sina naytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen tyytyvan. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtakkia oli minustakin, kuin olisikin se vain _siita_ riippunut. Niin pian kuin uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elamaan yhdessa siella, niin elamme viela taallakin, joskin lyhyessa, satunnaisessa erossa. Olit vain mennyt hiukan edeltapain auringon maahan, mina taalla vain jarjestaen jotain ja sitten seuraten. Olisin tahtonut, kiihkeasti tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka tunteeni koettikin minua taivutella, jarjellani en voinut mitenkaan. En voinut muuta kuin itseani saalien valittaa: miksi on minulta otettu lapsuuteni usko? Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iaksi mennyt sen toiselle puolelle. Uskaltaisinko minakin, sittenkin, pyrkia sen yli? Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epauskoani? Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kavi miten kavi--mita mina taallakaan ilman sinua? Vaivoin jaksoimme yhdessakaan elaa nama viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme, kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elamista yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyytta, oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mita mina taalla enaa teen? On mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa tyohon, valittaa en voi ... lahdenko pois? Mutta jos en paasekaan yli? Jos joudun iaksi harhailemaan erossa sinusta. Sina siella, mina missa, ikuisessa erossa? En voi lahtea sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sita ainakaan itse tahdo jouduttaa. Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missa olit, elitpa tai olit kuollut, erottipa meidat millainen kuilu tahansa, mina _tahdon_ olla yhteydessa kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani hautuumaalta kotiin pain ja taistellessani hukkumistani vastaan, sita kiihkeammin mina turvaan tahan oljenkorteen: siihen, etta sittenkin taytyy. Miten? Sita en tieda enka kasita enka valitakaan tietaa. Mutta kuilun poikki mina olen kulkeva. Hoen sita itselleni kuin hourailija. Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin rauhallinen ja tyyni ja valinpitamaton, kuin ei taalla olisi mitaan muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nahneet, puut ja ikkunat ja paadyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivat ja surivat ja iloitsivat yhdessa kanssamme? Nyt niista on kadonnut myotatunnon ja osanoton henki. En sita niista loyda nyt niinkuin joka kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sita eniten kaikesta tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edesta. Pianpa ehtivat. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siita, etta olit ainakin _ollut_ taalla, ollut siina viimeisen kerran ja siita lahtenyt. Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia toita: onko alotettava jo heinanteko vaiko mentava ruismaata muokkaamaan? Vaki on sekin, niinkuin ei mitaan olisi tapahtunut eika muuttunut. Minun taytyy antaa joitakin maarayksia ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan: Tahan taloon en voi jaada. Kokonainen elaman malja yhteisia iloja on suistunut suulleen eika niita ole enaa, suruja ja karsimyksia en voi kenenkaan kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle. Jarvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin johonkin, johon jain. Olen nukkunut yon ja paivan, ensi kerran viikkojen valvomisen jalkeen. Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vahitellen taas tunnen omakseni. On kai juhannusilta, koska kaikki vaki on poissa, jarven rannoilla hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinakin olet poissa, mutta kai tulet pian. Silta varalta, etta mina tulisin ennen, nayt--hyva haltija--panneen esille illallisen ja peittaneen ruuat liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet. Tiedan jo, etta olet tullut pois sielta, minne sinut veivat. Olen tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietavat jo tulostasi. Henkesi varahtelee joka lehvassa. Oli hyva, etta korjasivat pois hautauskuuset. Jaan tanne enka koskaan lahde. Nyt ei mikaan paina, nyt kaikki tukee ja nostaa. Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvansa ja mista hyvansa! Tiedatko, elamani on loytanyt itselleen uuden lahteen! Muistatko, kuinka me kerran, sina hirmuisena kesana, kun petyimme kaikesta--omistamme, tasta kansasta, sen punaisista niinkuin sen valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun tyomme tulokset nayttivat luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva poly leijaili kaiken ylla--kuinka me, kun elaman surkeudella ei nayttanyt olevan mittaa eika maaraa, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elamassa lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisilla tappotanterilla, vaan sitten myos niinkuin siella kuoleutuu ja kuivaa karuksi, ohdakkeiseksi eramaaksi, jonka hedelmoitymisesta ei ole toivoakaan. Ei kosteikkoa silmankantamissa, ei taivaalla nakyvissa ainoatakaan pilvea, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidan tiedossamme eika saavutettavissamme. Miksi epailys, uupumus on ainoa, joka jaa? Miksi henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessa ruumiin kanssa? Onko senkin saatava kasvuvoimansa aineesta? Eiko sekaan kesta ajan vaihteita? Jos henki on vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessaan ruumiin sortumisesta huolimatta? Eika vain meidan, vaan koko maailman henki? Eiko olekaan sen sisaltoa ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin hoyry kattilassaan, sahko patteriinsa sidottuna? Nama olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sina koetit sanoa vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja aatteet imevat voimaa itsestaan, siita, mita ovat olleet ja mita ovat saaneet aikaan. Vaikkei niilla enaa nayttaisi olevankaan nykyisyytta, eika olevan tulevaisuudesta tietoa, on niilla ollut entisyys, joka ei voi havita, koska ei mikaan havia. Koska ei havia meren vaahtokaan, vaan muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa se, joka haihtui, vaan vetta, joka iat kaiket elaa, liikkuu ja laikkyy." Jotain semmoista puhuit silloin, kun viela voit. Et kauankaan senjalkeen enaa voinut. En ymmartanyt sinua silloin, et saanut minua silloin siivilleni. Kai elamanlahde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin katkettyna, mutta minulla ei silloin ollut sita kaivonkatsojatietajan taikasauvaa, jonka avulla olisin sen loytanyt, ei sita tuoretta oksaa, joka olisi taipunut sinnepain, missa kaivo oli katkettyna. Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tahan asti tietamatonta, minulle katkossa ollutta elamanlahdetta kohti. Kayskelin taalla kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu liikahda, ei oksa, ei puu, eika valvo muu kuin valoisa, viilea kesainen yo, ja jossa sina nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtakkia levahtaa eteeni kuin valoisalle vaatteelle hailahteleva sarja eletyn elamani kuvia joista en tieda, mista ne saavat valonsa, mutta joissa naen liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enka ainoatakaan onnetonta. Vaelsin eilen pimeassa, haparoiden eteenpain, kopeloiden kasin ja jaloin, kiukutellen elaman kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta. Niinkuin kerran vuoristossa, missa pimea yllatti, sakenemistaan saeten. Ja yhtakkia alkaa siella koko taivas salamoida, mutta ei jyrista, valot syttyvat ja sammuvat ja syttyvat uudelleen ja alinomaa, valahdellen vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisilta jaatikoilta ja lumihuipulta toiselle ja sielta alas, niin etta kuljettavani polku yli kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja turvallisena kuin paivalla.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat elamyksemme, suuret ja pienet, elamamme huiput, olen nahnyt ja naen ne ylosnousseina, uskosi herattamina kuolleista. Ne ovat siina ja tuolla ja kaikkialla ymparillani. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa, tama lumottu puutarha heraa ja sina nouset puutarhan pihlajan alta ja tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siita ensi kerran ojensit minulle katesi ja kun mina ujona ja mykkana en saanut sanaakaan <<< END OF SAMPLE... (THE FULL EBOOK HAS 274937 TOTAL CHARACTERS) >>>